Kuka kelpaa työmarkkinoille?

Moni meistä on huomannut sen että työelämässä ei enää riitä, että teet työsi hyvin. On oltava kehittämisorientoitunut, joustava, proaktiivinen, ja mielellään myös innostunut.

Epävarmassa, projektimaisessa tai alustavälitteisessä työssä yksilöltä odotetaan jatkuvaa sopeutumista, ei vain olosuhteisiin, vaan työn merkityksen, rakenteiden ja tavoitteiden jatkuvaan uudelleenmäärittelyyn.

Yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa tätä ilmiötä on analysoitu neoliberaalin subjektiuden käsitteen avulla. Ajattelijat kuten Michel Foucault, Pierre Dardot ja Christian Laval ovat kuvanneet, kuinka nyky-yhteiskunta ei hallitse yksilöitä vain sääntöjen tai valvonnan kautta, vaan yhä enemmän myös itseohjautuvuuden, sitoutumisen ja vastuun sisäistämisen kautta.

Neoliberaalilla subjektiudella tarkoitetaan yksilöä, joka toimii kuin yritys: se investoi itseensä, kehittää itseään, arvioi jatkuvasti omaa arvoaan markkinoilla ja ottaa vastuun omasta menestyksestään. Tällainen ajattelu ei ole vain ideologia vaan se rakentuu konkreettisissa käytännöissä, palveluissa ja politiikassa. Foucault’n mukaan vallankäyttö on siirtynyt yhä enemmän yksilön itsensä kautta toimivaksi hallinnaksi, jossa ihmisiä ohjataan toimimaan tietyllä tavalla, ei pakottamalla, vaan tarjoamalla normatiivisia malleja siitä, mitä pidetään “hyvänä”, “onnistuneena” tai “vastuullisena”.

Dardot ja Laval ovat jatkaneet tätä ajattelua osoittamalla, miten kilpailullisuuden ja tehokkuuden logiikka on sisäistetty laajasti arjen eri alueille koulutukseen, sosiaalipalveluihin, työelämään ja jopa vapaa-aikaan. Näin syntyy tilanne, jossa yksilö kokee olevansa jatkuvasti vastuussa omasta asemastaan, mutta ei pysty vaikuttamaan niihin rakenteisiin, jotka hänen mahdollisuutensa todellisuudessa määrittelevät.

Tyypillistä tälle ajalle on, että vastuu esimerkiksi työkyvystä, työllistymisestä tai osaamisen päivittämisestä siirtyy ainoastaan yksilölle, vaikka vaikutusmahdollisuudet ovat usein hyvin rajalliset. Työmarkkinakelpoisuuden ylläpitäminen nähdään yksilön moraalisena velvollisuutena ja epäonnistuminen tulkitaan helposti henkilökohtaiseksi puutteeksi, eikä sitä nähdä miltään osin rakenteellisena ongelmana.

Urapalvelut ja yksilöllinen kelpoisuuslogiikka

Tämä kehitys näkyy selvästi myös urapalvelujen toimintatavoissa. Viime vuosina urapalvelut ovat laajentuneet ja monipuolistuneet. Tämä on hyvä asia, mutta samalla niiden taustalla vaikuttaa yhä vahvemmin ajatus siitä, että yksilön tulee ottaa ohjat omasta urapolustaan.

Palveluissa korostuvat tavoitteellisuus, motivaatio ja omien vahvuuksien sanoittaminen. Ne ovat arvokkaita asioita, mutta samalla ne voivat rajata ulos niitä, joiden tilanne on keskeneräinen, epävarma tai vasta jäsentymässä.

Useissa palveluissa rakennetaan "kelpoa asiakasta", eli henkilöä, joka osaa käyttää palveluja tehokkaasti, hahmottaa urasuuntiaan ja asettaa realistisia tavoitteita. Tämä voi olla erityisen haastavaa niille, joilla on katkoksia koulutus- tai työurassa, pitkä työttömyystausta, terveysongelmia tai elämän kuormittavuutta. Heillekin pitäisi olla paikka työmarkkinoilla.

Palveluiden mittarit ja vaikuttavuuslogiikat ohjaavat palveluiden toteutusta. Nopeasti saavutettavat työllistymistulokset voivat syrjäyttää pitkäjänteisen luottamuksen rakentamisen tai epälineaaristen urapolkujen tukemisen. Näin palvelujärjestelmäkin voi alkaa tuottaa rakenteellista huono-osaisuutta, vaikka tarkoitus olisi nimenomaan päinvastainen.

Millainen “minä” kelpaa?

Entä jos emme jaksa olla jatkuvasti kehittämässä itseämme? Tai jos elämäntilanne, terveys tai ympäristö ei mahdollista jatkuvaa uudelleenbrändäystä, uudelleenkouluttautumista tai joustamista? Millainen "minä" jää ulkopuolelle, kun normiksi asetetaan yrittäjämäinen, rajattomasti skarppaava subjekti?

Tämän päivän työmarkkinat eivät vain vaadi taitoja vaan ne vaativat tietynlaista minää. Ja tämä "minä" on yhä enemmän yhteiskunnallisesti tuotettu, ei vain yksilön itsensä valitsema. Kysymys ei siis ole vain siitä, mitä osaamme tai mitä teemme, vaan siitä, mitä meidän odotetaan olevan.

Tarvitsemme uudenlaista ymmärrystä ja vastuunjakoa

Tarvitsemme keskustelua siitä, miten työelämä ja palvelujärjestelmät tuottavat kelpoisuutta ja poissulkemista. Miten voimme purkaa sellaisia hallinnan teknologioita, jotka naamioituvat valinnoiksi, mutta rakentuvat itse asiassa kuitenkin pakoksi? Entä millaisin ehdoin voimme rakentaa työelämää ja urapolkuja, joissa keskeneräisyys, haavoittuvuus ja moninaisuus nähdään osana normaalia inhimillisyyttä, eikä poikkeuksena tai ongelmana, joka pitää heti ratkaista?

Työelämän murros ei ole vain teknologinen tai rakenteellinen kysymys, se on myös subjektiivinen kysymys siitä, millaisena meidän tulee näyttäytyä yhteiskunnassa, jotta kelpaisimme. Se on myös poliittinen kysymys: kuka saa olla mukana, millä ehdoilla ja kuka jää ilman ääntä, tilaa ja tukea?

Entä jos kelpoisuuden kokemus jää saavuttamatta?

Jos yhä useampi kokee, ettei vastaa työelämän odotuksia, seuraukset eivät rajoitu yksilön kokemuksiin vaan ne alkavat näkyä koko yhteiskunnassa. Osin näin on jo tapahtunut. Tunne että ei kelpaa, ei tarkoita vain työttömyyttä tai palveluiden ulkopuolelle jäämistä, vaan myös kokemusta näkymättömyydestä, osattomuudesta ja siitä, ettei ole “oikeanlainen” kansalainen.

Kun ihminen ei koe mahtuvansa tarjolla oleviin malleihin, riskinä on vetäytyminen, itsesyytökset, jopa syrjäytyminen sekä usein tunne siitä, ettei omalla panoksella ole mitään merkitystä tai arvoa. Samalla palvelujärjestelmä alkaa kohdata yhä enemmän tilanteita, joissa asiakkaiden kokemukset eivät istu olemassa oleviin "toimintalogiikoihin". Tästä seuraa väärinymmärryksiä, kohtaamattomuutta ja tehokkuuden illuusiota. Palvelu toimii kyllä paperilla, mutta ei todellisuudessa.

Laajemmin tarkasteltuna kyse on myös luottamuksesta yhteiskuntaan. Jos ihmiset kokevat, etteivät tule nähdyiksi, kuulluiksi tai tuetuiksi omana itsenään, sosiaalinen yhteisöllisyys heikentyy. Syrjäytyminen ei koske vain yksilöitä, vaan se on merkki siitä, että järjestelmä ei tunnista kaikkia yhteiskunnan ryhmiä. Samalla jää käyttämättä valtava määrä osaamista, kokemusta ja potentiaalia, joka ei vain satu ilmenemään tässä yleisesti ”toivotussa” muodossa.

Lopulta kysymys ei ole vain siitä, miten yksilöt selviävät työelämässä, vaan siitä, millaisen työelämän me yhdessä rakennamme. Jos haluamme yhteiskunnan, jossa jokaisella on paikka, myös silloin, kun elämä ei kulje suoraviivaisesti, odotetusti tai ideaalisti, meidän on uskallettava katsoa pintaa syvemmälle. Kelpoisuus ei ole yksilön ”ominaisuus”, vaan yhteiskunnallinen "sopimus", jota voidaan myös muuttaa.

Kohti inklusiivisempaa ajattelua

Inklusiivisempi työelämä- ja palveluajattelu lähtee siitä, että ihmisten erilaiset elämäntilanteet, voimavarat ja rytmit tunnustetaan todellisina ja arvokkaina, eikä poikkeuksina normista. Sen sijaan, että kaikki sovitetaan yhteen "kelpoisuuden" muottiin, inklusiivisemmassa lähestymistavassa kysytään: Miten voimme muokata rakenteita niin, että mahdollisimman moni voi löytää oman tapansa osallistua, kehittyä ja olla merkityksellinen osa työelämää ja yhteiskuntaa?

Tämä tarkoittaisi käytännössä esimerkiksi:

• siirtymistä pois standardoiduista urapoluista kohti joustavia, yksilöllisesti pohdittuja reittejä,

• tilan antamista keskeneräisyydelle, ei vain valmiille ja selkeille tavoitteille,

• osallistavia palveluja, joissa ihmiset eivät ole vain tuen kohteita, vaan oman kokemuksensa asiantuntijoita,

• "rakenneperusteista" ajattelua, jossa vaikeuksia ei selitetä vain yksilön ongelmilla, esimerkiksi liittyen motivaatioon ja valintoihin.

Inklusiivinen ajattelu ei ainoastaan lisää yhdenvertaisuutta, vaan se vahvistaa myös yhteiskunnan resilienssiä.