Nopeat aineistot, hitaat ilmiöt

Tietoa tuotetaan enemmän ja nopeammin kuin koskaan. Kyselyt kerätään viikoissa, datavisualisoinnit syntyvät tunneissa ja raportteja toivotaan päätöksenteon tueksi "ennen seuraavaa hallituksen iltakoulua". Nopeus ei ole yksinään huono asia, se mahdollistaa tietynlaista reaktiivisuutta ja ajankohtaisen ymmärryksen muodostamisen. Mutta se ei riitä silloin, kun ilmiöt ovat hitaita, kerroksellisia ja vaikeasti hahmotettavia.

Yhteiskunnassa vaikuttavat ilmiöt kuten eriarvoisuus, mielenterveysongelmat, työelämän murros tai väestörakenteen muutokset eivät kehity lineaarisesti tai nopeasti. Niiden ymmärtäminen vaatii aikaa, syvyyttä ja pitkäjänteistä tarkastelua. Ja juuri sitä tutkimuksen aikajänne ei nykyisessä rakenteessa aina mahdollista.

Nopeus ohjaa myös tutkimuskysymyksiä

Yksi nykyisen tutkimuskulttuurin vähemmän puhuttu ilmiö on se, että tutkimuksen tahti ohjaa sitä, mitä kysymyksiä ylipäätään voidaan kysyä. Jos ja kun tutkimusrahoitus edellyttää nopeita tuloksia ja vaikuttavuutta parin kuukauden sisällä, jäävät pois sellaiset kiinnostavat kysymykset, joiden tarkastelu vaatisi vuoden, vuosien tai vuosikymmenten mittaista aineistojen keruuta ja analyysiä.

Tällöin jäävät usein tutkimatta juuri ne ilmiöt, joiden kehityskulut ovat hitaita, ristiriitaisia tai esiintyvät vasta pitkän ajan kuluessa, kuten:

• Kuinka nuorten hyvinvointi kehittyy opintopolun läpi ja sen jälkeen?

• Mitä seuraa työelämästä syrjäytymisestä, jos paluuta työhön ei tapahdu?

• Miten hoivatyön eettinen kuormitus rakentuu ja kasaantuu ajan kuluessa?

Pitkittäistutkimuksen arvo

Yksi hyvä esimerkki pitkittäisestä ja systemaattisesta tiedonkeruusta on THL:n kouluterveyskysely, jota on toteutettu vuodesta 1996 alkaen. Kysely kattaa laajasti suomalaisia peruskoulun ja toisen asteen oppilaita, ja sen avulla on voitu seurata nuorten hyvinvoinnin, koulukokemusten, päihteiden käytön, mielenterveyden ja sosiaalisten suhteiden kehitystä jo yli 25 vuoden ajalta.

Pitkän aikajänteen ansiosta on pystytty havaitsemaan:

• Mielenterveysoireilun selkeä lisääntyminen tytöillä jo ennen koronapandemiaa, joka ei ole pelkästään reaktiivinen ilmiö, vaan pidempi trendi.

• Erot alueiden ja väestöryhmien välillä, jotka eivät näy lyhytaikaisessa tai satunnaisessa tiedonkeruussa.

• Koulukiusaamisen ja yksinäisyyden kytkeytyminen muihin hyvinvointitekijöihin, ei yksittäisinä ilmiöinä, vaan laajempina kokemuskokonaisuuksina.

  
  

Ilman systemaattista, toistuvaa ja vertailukelpoista tiedonkeruuta moni näistä kehityskuluista olisi jäänyt näkymättömäksi tai selitetty pääasiassa yksittäisten tapahtumien, kuten pandemian, vaikutuksina. Pitkittäistieto antaa arvokasta perspektiiviä, jota nopeat aineistot ja pikainen tiedonkeruu eivät voi korvata.

Kun aikajänne puuttuu, ymmärrys jää pinnalliseksi

Nopeasti kerätty tieto ei ole väärää, mutta se on usein jollain tapaa vajavaista. Jos päätöksenteko perustuu vain nopeasti kerättyihin aineistoihin, vaarana on, että keskitytään vain ilmiön pintaan, näkyviin ”oireisiin”, ei rakenteisiin tai kehityksen taustalla vaikuttaviin mekanismeihin.

Esimerkiksi mielenterveyspalveluiden kysyntä voi näyttää räjähdysmäiseltä kasvulta, mutta vasta pidemmän aikavälin tarkastelu paljastaa, mistä kasvussa oikeasti on kyse. Ilmiöt harvoin ilmestyvät tyhjästä, mutta ne saattavat pysyä piilossa, jos tarkastelemme vain lyhyttä ajan hetkeä pitkässä jatkumossa.

Tutkimus vaatii aikaa

Ajallisen ulottuvuuden huomioiminen on osa tutkimuksellista vastuullisuutta ja eettisyyttä. Se edellyttää muutoksia niin tutkimuksen rahoituksessa kuin sen käytössä.

Tarvitaan:

• pitkäjänteistä rahoitusta, joka mahdollistaa seurantatutkimukset ja ajalliset vertailut,

• tutkimuskulttuuria, jossa myös “hitaat” menetelmät nähdään keskeisinä,

• päättäjiä, jotka osaavat erottaa nopean reagoinnin ja pitkäaikaisen ymmärryksen toisistaan ja arvostaa molempia.

Hitaasti syntyneitä ongelmia ei voi ratkaista pikakaistalla

Yhteiskunnalliset haasteet eivät synny nopeasti, eivätkä ne katoa nopeasti. Jos yritämme ymmärtää ja ratkaista niitä yksinomaan nopeatempoisen tutkimuksen avulla, vaarana on, että korjaamme vain seurauksia emme juurisyitä.

Tarvitsemme tutkimuskulttuuria, jossa nopea ja hidas tieto tukevat toisiaan. Tarvitsemme rahoitusta, joka uskaltaa katsoa vuosien päähän. Ja ennen kaikkea tarvitsemme rohkeutta pysähtyä, vaikka yhteiskunnan tahti vaikuttaa kiihtyvän.